Teutori & Martta


Miehen henkilötiedot:

Johan Theodor Laine sukunimi alunperin Lind kutsumanimi myöhemmin pappa

syntynyt 01.05.1887 Tuusula kuollut 31.12.1971 Tuusula

Vanhemmat


Naisen henkilötiedot:

Martha (Martta) Sofia Laine o.s. Aalto kutsumanimi myöhemmin mamma

syntynyt 24.08.1895 Järvenpää, Tuusula kuollut 23.03.1985 Tuusula

Vanhemmat


Pari vihitty 1913 Tuusula

Näissä kuvissa isovanhempani ovat niin nuoria, että he ovat minusta aivan vieraan näköisiä - varsinkin mamma.

Lapset:

Eila Kaarina syntynyt 15.01.1918 Tuusula kuollut lokakuu 1997 Kärkölä

Lapsi

Arla Enni Sofia syntynyt 13.05.1924 Tuusula kuollut 16.11.2017 Helsinki

Takaisin lapseen


Omasta lapsuudestani:

Martalla ja Teutorilla eli mammalla ja papalla oli pieni 6ha maatila Kuusisto Huikon seisakkeen ja Jokelan Pappilan palstojen (nykyinen Jokelan Perttu) välissä. Sielä taisin olla ennen kouluikääni enemmän kuin varsinaisessa kodissani. Pienempänä vanhemmillani ja isovanhemmillani oli vuorottelusysteemi, jossa olin vuorotellen viikon Kuusistossa ja viikon kotona. Mutta kun olin n. 4-vuotiaaksi asti erittäin villi ja tottelematon, tästä vuorottelusta luovuttiin, kun huomattiin, että se villitsi minua entisestään. Olin kuulemma niin villi, että kiipesin seiniä pitkin kun minut tuotiin Kuusistosta kotiin. Eikä aiti voinut viedä minua edes kauppaan, sillä kerran kun hän niin erehtyi tekemään, olin repinyt hyllyiltä kaikki tavarat lattialle. Kuusistossa vietin onnellisen lapsuuden vaikkei leikkikavereita juuri ollutkaan, mutta olihan monenlaisia kotieläimiä: hevonen, 3 tai 4 lehmää, joskus vasikoita ja sikoja, kukko ja kanoja sekä tietysti koira ja kissa. Ja minulla oli siellä pieni oma metsä, josta sain aivan vapaasti kaataa leppiä, jotka sitten pilkoin tylsällä kirveelläni ja pinosin. Olikin muuten parhaimmillaan aika pitkiä pinoja. Keskikesällä olin tietysti mukana heinätöissä ja sain juoda todella hyvää niityille mukaan otettua itsetehtyä kotikaljaa.

Olin myös erittäin hanakka tekemään aikuisille monenlaisia kepposia. Kerran lukitsin papan talliin, enkä avannut säppiä, vaikka pappa kuinka aneli. Kun ei muuten ulos päässyt, tuli hän sieltä ulos sontaluukun kautta, jolloin varmaan vähän hätkähdin, kun hän olikin yhtäkkiä selkäni takana. Kerran taas piiloiduin ladon alle, enkä hiiskahtanutkaan vaikka kaikki aikuiset hädissään huutelivat, että mihin olin joutunut. Kotona taas tapoihini kuului piilottaa muiden talon asukkaiden avaimet hiekkalaatikkoon. Ja kerran taas lukitsin isäni isoäidin ulkohuusiin.

Äitini lapsuudesta:

Äitini lapsuudessa sattui tapaus, josta olen monesti kuullut puhuttavan, nimittäin kun Kuusistossa kävi varkaita. Äitini oli 8-vuotias ja tuli koulusta, eikä huomannut mitään vaikka varkaat olivat ilmeisesti parhaillaan talossa sisällä. Muu perhe oli mennyt Lahtiselle puimaan. Tyttö kiipesi puisen portin päälle ja hypätä tömäytti siitä maahan. Hänelle oli laitettu aitan vintille syötävää, jonne suoraan menikin käymättä talossa sisällä. Kun tyttö sitten saapui Lahtiselle, kysyi äiti, oliko kotona kaikki hyvin. Tähän jälkikasvu vastasi, että kyllä oli. Kun perhe illalla kotiutui, huomasi isosisko Eila heti ulkona, etteivät verhot olleet samallalailla kuin lähtiessä ja totesi, että täällähän on joku käynyt. Sisällä odotti kuten arvata saattaa melko tyhjä asunto. Kaikki vaatteet, kengät ja esim. isännän arvokkaat jatsarit oli viety. Kuten myöskin pöytäliinat ja käsityöt, joita oli melko paljon, sillä Eila oli niitä kova tekemään. Ainoastaan ikkunaverhot ja isommat huonekalut olivat tallella. Ovi talon vintille oli jäänyt raolleen. Kuitenkaan vintiltä ei ollut viety mitään vaikka siellä olisi ollut paljonkin arvokasta esim. lakanoita. Myös emännän vaatekaappi oli jäänyt tyhjentämättä. Tätä on tulkittu niin, että varkaille oli tullut kiire vaihtaa maisemia, kun he olivat kuulleet koulusta palaajan tömähdyksen. Äitini järkyttyi niin kovasti, että meni talon ulkoportaille istumaan ja kuulemma möräsi suureen ääneen. Isoisäni lähti Jokelan keskustaan seuraavana päivänä samaa matkaa, kun äitini meni kouluun, tekemään poliisi Lipposelle ilmoitusta. Mutta konstaapeli oli vain todennut, että jaaha, eikä lähtenyt edes katsomaan.

Alla on äitini koulukuva samalta ajalta kuin juuri edellä kerrottu tarina. Koulu on Jokelan Lepolan kansakoulu, jonka vanha koulurakennus, jota tässä kuvassakin näkyy, on uudelleen otettu käyttöön uudenman koulurakennuksen lisäksi, sillä poikamme Jarno Rainerin luokka oli 80-luvun loppupuolella asuessamme Jokelassa juuri tuossa samassa vanhassa Lepolan koulurakennuksessa. Jollei äitiäni muuten kuvasta löydä, auttaa, jos etsii tyttöä, jolla koululaukun hihna kulkee poikittain rinnan yli.

Sotatalvena 39-40, jolloin tunnetusti oli hirmupakkasia, jouduttiin perunakellaria eli perunakuoppaa lämmittämään. Pieni ylimääräinen mutta riittävä lämpö toimitettiin kuoppaan yksinkertaisesti siten, että joka ilta pudotettiin pieni palava pahnatuppo kuopan lattialle ja laitettiin luukku kiinni. Normaalisti tuppo sitten hiljalleen sammui itsestään. Kerran sattui, että isoisäni meni jostain syystä keskellä yötä ulkona käymään, josta tuli samantien takaisin sisälle ja hieman hätääntyneenä ilmoitti: "Nyt on varmaan pommi pudonnu meidän perunakuoppaan, koska se on tulessa." Tästä alkoivatkin ripeät sammutustoimet joihin kaikki muut osallistuivat paisi äitini, jota ei edes herätetty. Osa perunoista saatiinkin pelastetuksi, mutta niitä ei kuulemma enään tarvinnut keittää eikä paistaa, sillä ne muutenkin maistuivat aivan paistinperunoilta, kuitenkin ehkä hieman epäonnistuneilta sellaisilta.

Upeasta luonnosta ja sen tuhoutumisesta:

Vielä haluan kertoa Kuusiston lähellä olevista Apolan kallioista ja erityisesti niillä olleesta luonnosta. Tätä kallioaluetta nimitettiin Kuusistossa isoksi kallioksi ja siellä käytiin joka kesä mustikassa. Äitinikin oli siellä usein pikkutyttönä mustikassa. Kerran meni hieman pidempään ja ilta alkoi jo hämärtää. Silloin äitini oli näkevinään siellä karhun, josta seurasi, että hän palasi sieltä juoksujalkaa takaisin kotiin. Jälkeenpäin hän on todennut, että se olikin varmaan iso sammaloitunut kivi. Sotatalvina äitini taas hiihteli kallioilla ja katseli ylilentäviä pommikonelaivueita. Kalliolle johti Kuusistosta polku, joka ylitti ensin pienen puron, jonka ympäristö oli aina kesäisin rehevän ja korkean aluskasvillisuuden peitossa. Taisi olla pääasiassa angervoa, jonka voimakas tuoksu on jäänyt mieleeni. Tämän puron rantatöyräällä oli muuten Kuusiston palvisauna. Puron jälkeen maasto hiljalleen kohosi lähestyttäessä kalliota, mutta oli kuitenkin jonkin aikaa alavaa ja lehtomaista. Muistan polun varrella olleen kauniin, pienen isolehtisen vaahteran, joka aina seuraavana kesänä oli hieman isompi kuin edellisenä. Aivan kallion juurella kulki pieni metsätie. Tien jälkeen kallion reuna nousi jyrkkänä ja ylöspyrkivä joutui yleensä hieman katselemaan, mistä lähti kapuamaan, jos ei tuntenut reittiä. Rinteessä oli siellä täällä pieniä, sammaloituneita tasanteita, joilla kasvoi paksuja, vanhoja, naavaoksaisia kuusia isojen muurahaiskekojen ja vihreiden, sammalpeitteisten kivien välissä. Tässä rinteessä olivatkin parhaat mustikka-apajat. Kosteutta, valoa ja kalliosta irronneita kivennäisaineita oli ilmeisesti juuri sopiva yhdistelmä, sillä mustikat kasvoivat lähes jättiläiskokoisiksi. Tämä ympäristö oli niin upeaa, että en ole missään muualla nähnyt vastaavaa. Varmaan yksi lisätekijä tähän oli se, että kohde oli vielä 1980-luvulla aivan luonnon tilassa. Järkytyinkin aika pahasti, kun kävin paikalla uudelleen 1990-luvulla. Kallion laella ja rinteessä sekä sen alapuolella olleessa metsässä on suoritettu lähes täydellinen avohakkuu. Jäljellä ei ole muuta kuin metristä puoleentoista metriä korkeata risukkoa siten, että liikkuminenkin alueella on melkein mahdotonta. Mainitsemani kaunis metsätie heti kallion alapuolella oli myös tuhottu ja ajettu metsätyökoneilla mustaksi kuravelliksi ja lätäköiksi. Ymmärrän kyllä, että metsää pitää kaataa, mutta tuntuu aivan kauhealle ja järjettömälle, että se pitää nykyään tehdä tuhoamalla samalla luonto täydellisesti. Tällainen ainutlaatuinen luonto antaa ainakin minulle kaikkein suurimmat elämykset, joten ihmetykseni onkin suuri, kun se joillekin näyttää olevan lähes arvotonta. Menee varmasti satoja vuosia ennenkuin luonto palaa läheskään entiselleen tällaisen jälkeen, jos ikinään aivan täydellisesti.

Kallioista puheenollen vielä tuli mieleen isoäitini kertomukset nuoruutensa nuorison tapaamis- ja huvittelupaikoista, joihin kuuluivat myös ns. keinukalliot. Ymmärsin vähän myös, että Martta juuri Johan Theodorinsa ensimmäisen kerran tapasi jollakin keinukalliolla.

Luonnon tuhoutumisesta voisi mainita toisenkin esimerkin Kuusiston ympäristöstä. Nimittäin Palojoki virtasi myös Kuusiston maiden läpi ja siinä oli kuulemma vielä 1930-luvun alussa isoja haukia ja runsaasti rapuja. Isoisäni äiti ja Hilma sisar perheineen tulivat usein Helsingistä Kuusistoon kesänviettoon, uimaan, kalastamaan ja ravustamaan. Tämä ilo loppui lyhyeen, kun Hyvinkään villatehdas käynnisti toimintansa ja alkoi laskemaan kaikki jätevetensä vahvoine kemikaaleineen puhdistamattomana suoraan Palojokeen. Jätevesimäärät olivat niin suuria, että joen vesi oli vielä näinkin pitkän matkan päässä Hyvinkäältä välillä aivan punaista tai sinistä tai minkä väristä milloinkin. On itsestään selvää, että kaikki elämä kuoli joesta hyvin nopeasti ja siitä tuli vain haiseva ja uimakelvoton viemäri.

Elinympäristömme nopeasta muuttumisesta:

Ei voi kun ihmetellä tätä yleistä yhteiskunnan ja elinympäristömme nopeaa muuttumista. Esimerkkinä voisi kertoa, miten Kuusistossa vielä n. 45-85 vuotta sitten elettiin. Tämä äitini perhe eli aivan erilaista elämää kuin ihmiset keskimäärin nykyään. He olivat hyvin omavaraisia, ruokakaupasta ei käyty ostamassa yleensä muuta kuin suolaa, sokeria, hiivaa ja kahvia. Omasta pellosta saatu vilja käytiin itse myllyssä jauhattamassa, josta sitten leivottiin leivät, pullat ja muut leivonnaiset. Vihannekset, juurikkaat, herneet ja perunat tietysti viljeltiin itse. Pihapiiristä myös saatiin mustia ja punaisia viinimarjoja, karviasmarjoja, vadelmia, mansikoita, omenoita ja esim. raparperia. Mustikoita, puolukoita ja sieniä käytiin poimimassa metsästä. Näitä kaikkia sitten säilöttiin kellareihin talveksi, marjoista tehtiin mehuja ja hilloja. Maito luonnollisesti lypsettiin omista lehmistä, josta edelleen jalostettiin piimä, voi, kerma ja erilaisia juustoja. Kananmunat haettiin omasta kanalasta. Liha saatiin jokavuotisesta siasta, joka syksyisin teurastettiin. Liha säilöttiin joko voimakkaaseen suolaliuokseen puutiinuihin tai savustettiin. Sian veri laskettiin heti laukauksen jälkeen pienen kiireen kanssa kaulavaltimosta samalla vispaten sitä voimakkaasti. Vereen lisättiin ruisjauhoja ja hieman suolaa, josta paistettiin verilettuja. Työnjako oli sellainen, että isoisäni ampui sian navetan takana ja naisväki odotteli toisella puolella kippojen, kuppien ja vispilöiden kanssa. Sieltä he sitten rynnistivät ottamaan verta talteen laukauksen äänen kuultuaan. Erikoisuutena voisi mainita, että ensimmäinen vappupalloni samoin kuin äitinikin oli sian virtsarakko. Tämä kaikki tuntuu nykyihmisestä aika hurjalle touhulle, enkä itse ainakaan pystyisi eläimiä teurastamaan. Sen lisäksi, että ruokatarvikkeista suurin osa saatiin omalta maatilalta, myöskin paljon jokapäiväisistä tarve-esineistä oli itse tehtyjä puu pääraaka-aineena. Esimerkkeinä pienemmästä isompaan voisin luetella seuraavia: puukauhat, kirveenvarret, pokasahat teriä lukuunottamatta, haravat ja viikatteenvarret, sukset ja sauvat, saavit ja tiinut, reet ja rattaat sekä arkikäyttöön että juhliin. Vaikka olin pieni poika osasin jo ihailla isoisäni puunkäsittelytaitoa, esim. vesisaavi syntyi hetkessä ja se oli todella hienonnäköinen ja piti myös veden hetken turpoamisen jälkeen sisällään. Ikäväkyllä nämä geenit eivät ole allekirjoittaneen tapauksessa periytyneet, sillä minulla oli kansakoulussa puukäsitöistä kutonen. Muistan edelleen kun käsityönopettajani Ilomäki torui minua heti ensimmäisellä puukäsityötunnilla, että olen höylännyt laudasta väärältä puolelta. Tällöin ajattelin tietysti johdonmukaisesti kysyä, että mistä tietää, mikä on laudan oikea ja mikä väärä puoli. Tämä taisi olla aivan sopimaton kysymys. Säikähdin pahanpäiväisesti kun hän sai jonkinlaisen raivokohtauksen ja karjui minulle naama punaisena, että olen täysi idiootti ja uhkasi toimittaa minut välittömästi apukouluun. Minulle ei ole vielä tänä päivänäkään valjennut, että mikä ko. kysymyksessä oli niin äärettömän älytöntä ja raivostuttavaa. En kai halunnut muuta kuin saada opetusta, jotta mahdollisella seuraavalla kerralla osaisin tehdä vastaavan asian oikein. Ehkä opettajan mielestä tämä asia olisi pitänyt pystyä itse päättelemään. Kuitenkin myös se, että mikä erotti laudan puolet toisistaan jäi minulle lopullisesti epäselväksi. Muistaakseni kyseessä oli pelkkä n. 30cm pätkä alunperin raakaa, höyläämätöntä lautaa, jonka olin juuri sahannut irti ohjeiden mukaan pitkästä varastossa olleesta laudasta kuten muutkin oppilaat. Tämän jälkeen en tietenkään uskaltanut kysellä Ilomäeltä enään yhtään mitään. Eniten pelkäsin, että hän toimittaa minut todella apukouluun.

Jos palataan takaisin Kuusistoon, josta voisi edelleen kertoa, että myös melkein kaikki tilan rakennukset olivat isoisäni tekemiä, joihin myöhempiin puutavara oli kaadettu omasta metsästä. Pappa itse vei reellä tukit sahalle, josta sitten myöhemmin nouti niistä sahatut laudat ja lankut. Kokonaan papan tekemiä olivat ainakin saunan ja aitan yhdistelmä, lato, palvisauna, navetanlato sekä perunakellari. Päärakennuksen oli hän kunnostanut ja rakentanut puolet lisää sekä navetan ja kanalan kunnostanut ja laittanut uudet pärekatot. Koska kaikki mahdollinen oli puusta, ei tietenkään kaivossakaan ollut sementtirenkaita vaan niiden tilalla oli neliönmuotoinen puukehikko. Tuntuisi vähän, että tällaisen kaivon tekeminen vaatii todellista taitoa ja rohkeutta. Varhemmin lisäksi osa vaatteista kuten villapaidat ja -sukat valmistettiin itse, kun pidettiin vielä lampaita ja pässejä. Äitini muistelee vieläkin välillä, kuinka epämiellyttävät itsetehdyt pässinpökkimät eli pitkävartiset villasukat olivat. Villa luonnollisesti karhisteli pahasti pikkutytön reisiä, mutta lämpimät ne varmasti olivat.

Tilan päätuotteita taisivat olla voi ja kananmunat, joita käytiin myymässä Wiklundin kauppaan Jokelassa. Tämä Wiklundin kauppa oli vielä 1950-luvun lopulla oikein kunnon vanhanajan puoti, josta myytiin asiakkaille suoraan maanviljelijöiltä ostettuja tuotteita. Itsepalvelua ei tunnettu vaan ystävällisiltä kauppiassisaruksilta jokainen sai henkilökohtaista palvelua ja samalla vaihdettiin kylän kuulumiset. Samalla kun voi ja kananmunat vietiin Wiklundille Jokelassa luonnollisesti hoidettiin muutkin asiat eli suoritettiin ostokset yleensä joko Wiklundilta tai Osuuskaupasta, hoidettiin pankkiasiat Postipankissa, josta saatiin samalla myös posti. Nämä Jokelan matkat tehtiin tietysti hevosella, joka oli muistaakseni minun aikanani Poku nimeltään. Tuntui hienolta päästä mukaan Jokelan matkalle varsinkin kovalla talvipakkasella, kun sai hautautua rekeen vällyjen alle ja kulkuset soivat romanttisesti.

Seuraavana muutama kuva Wiklundin kaupasta. Niistä ensimmäinen on todennäköisesti aivan 50-luvun alusta ja siinä ovat Tyyne Wiklund, kauppa-apulainen Meeri Palojoki sekä Eino Wiklund. Toisessa kuvassa Eino punnitsee jauhoja Jouluna 1954. Rakennuksen julkisivu on kuvattu 11.10.1968 ja sitten vielä sisäänkäynti 25.07.2003. Samassa Wiklundin kaupparakennuksessa on nimittäin nykyään paikallisen kotiseutuyhdistyksen Jokela-Seura ry:n näyttelytiloja.

JOKELA SEURA


Seuraavana on 4 kuvaa Kuusistosta kesältä 1929. Hevoskuvassa isoisäni on keskellä seuranaan vaimonsa veli Jalmari (vas.) ja oma veljensä Ville sekä tyttärensä äitini ja Eila. Ko. hevonen oli Kuusistossa vain lyhyen aikaa, sillä niin pienellä tilalla kuin Kuusisto silloin oli n. 2ha ei kannattanut pitää hevosta. Äitini kuulemma itki, kun hevonen sitten myytiin. Lehmäkuvassa isoisäni- ja äitini kanssa on taas Ville, äidistäni näkyy hieman Leena lehmän takaa. Keinukuvassa on Villen vaimo Anni tyttöjen kanssa.

Seuraavat pari kuvaa on otettu noin 20 vuotta edellisiä myöhemmin, kun sattumalta äitini serkut Jokisen Martta ja Alli tulivat samana päivänä Kuusistoon vierailulle. Martalla oli seuranaan poikansa Lauri, joka ei kuvissa näy, koska on ne ottanut. Ensimmäisessä kuvassa äitini ja Alli ovat palailemassa joen rantaan tekemältään kävelylenkiltä ja voisi luulla, että siinä on vilu päässyt yllättämään, kun heillä niin samalla tavalla molemmilla on kädet ristissä rinnan yli. Alli kuitenkin muisti, että he siinä hieman Laurille pelleilevät, kun huomasivat, että tämä aikoo ottaa heistä kuvan. Toisessa kuvassa ovat vasemmalta isoisäni, äitini, Jokisen Martta (Mäntylän Villen tytär), isoäitini ja Alli. Kuvissa on mukana myös Bella koira, josta ensimmäisessä näkyy vain vähän häntää oikeassa alakulmassa. Bella oli niin kiintynyt äitiini, että pyrki seuraamaan häntä lähes joka paikkaan. Kuusistossa oli myös samaan aikaan Bellan kanssa saman ikäinen persoonallinen ja leikkisä Kölli niminen kissa, joka myös yleensä seurasi aina mukana. Köllin leikkeihin kuului muun muassa piiloutua tien varteen ja kun ohi käveli paljas säärisiä tyttöjä, syöksyä yllättäen puremaan ja raapimaan sääriä. Tämän yllätyksen Kölli järjesti kuulemma myös Allille, joka olikin pahemman kerran säikähtänyt, kun ei heti tajunnut, mikä eläin hyökkäsi hänen kimppuunsa. Kun äitini meni isolle kalliolle marjaan, olivat Bella ja Kölli aina mukana. Bella juoksenteli ympäriinsä, mutta Köllillä oli yleensä vakio paikka läheisen ison kiven päällä. Kiintymys tämän kolmikon välillä oli niin vahva, että äitini kuulemma vielä nykyäänkin välillä muistelee Bellaa ja Kölliä.

Kuusistosta kaikki muut paitsi isoäitini kävivät ajoittain Jokelan tiilitehtaalla töissä. Seuraavana onkin pari tiilitehtaan työntekijöistä otettua kuvaa. Niistä ensimmäinen on suurinpiirtein 20- ja 30- lukujen vaihteesta ja siitä on tunnistettu kaikki muut paitsi vasemmalla seisova mies. Hänen jälkeensä takana vasemmalta ovat nimittäin: Ilmari Palm, Elonen (Elosen poika), isoisäni ja Ilmarin ja Elsan isä eli itse Palm. Edessä istuvat tytöt ovat vasemmalta: Elsa Palm, Sylvi Nyman ja Helvi Lönnroth. Toinen tiilitehtaan kuva onkin sitten noin 15 vuotta nuorempi eli 40-luvun puolivälin paikkeilta ja siinä ovat ainakin äitini sisarensa Eilan kanssa.

Jokelan tiilitehdasperinnettä vaalimaan on perustettu vuonna 1998 yhdistys, jonka sivuilta löytyy lisää kuvia. Pappa eli isoisäni Johan Theodor on näiden sivujen "Työntekijöitä Jokelan tiilitehtaan pihalla sotien jälkeen" kuvan vasemmalla aivan reunimmaisena oleva mies.

Jokelan Tiilitehdasperinne ry.

Alla olevissa kuvissa äitini on parhaan kaverinsa Mustannniemen Kainon kanssa sekä talvi- että kesämaisemissa. Pyöräilykuvien paikan vanhat jokelalaiset varmaan tunnistavat helposti, sillä kioski oli muistaakseni vielä ainakin 60-luvun lopulla aivan samannäköinen.


Kutsukortit Ennin ja Veikon häihin lähetettiin Joulukuun puolivälissä 1952.


Seuraavana on isoisäni juhlapäiväkuvia. Ensimmäiset kaksi on otettu ilmeisesti hänen 75-vuotis-syntymäpäivänään tai kultahääpäivänä, jotka molemmat osuivat vuodelle 1962. Niistä jälkimmäisessä hän on sisarensa Hilman kanssa. Arvelisin, että kolmannessa juhlitaan hänen 80-vuotis-syntymäpäiviään vappuna 1967.


Tässä on äitini puolen sukua isoäitini 75-vuotis-synttäreillä Jokelassa elokuussa 1970. Kuvia on kaksi melkein samanlaista, kuvaaja vain on näköjään välillä vaihtunut. Se näyttää kuitenkin olevan kuville yhteistä, että Kauko on niin iso ja leveäharteinen mies, ettei kumpikaan kuvaajista ole saanut häntä aivan kokonaan kuvaan mahtumaan. Kaikki kuvissa olevat ja edelleen elävät varmaan tunnistavat itsensä ja muut. Kuitenkin herää mielenkiintoinen kysymys, että keitähän mahtavat olla nuo kaksi osittain isovanhempieni taakse peittynyttä. Veikkaisin, että isoäitini takana on Adlerin Alli, mutta kenenköhän hiuksia vähän näkyy isoisäni oikean olkapään takaa - ilmeisesti joku nuori nainen hänkin? Mieleeni tulevia mahdollisuuksia ovat esim. Lea Forsberg tai Pirjo Hälvä. Annan sadan (100) euron palkinnon 24.08.2005 sille, jolta olen siihen mennessä saanut parhaan perustelun, kuka hän on. Tämän lisäksi pitää pystyä luettelemaan kaikki muutkin kuvissa olevat. Mainittakoon, että kuvissa näkyvä mopo oli minun ensimmäinen moponi ja jonka pikkuveljeni on juuri minulta perinyt ja tuohon seinustalle ajanut, ilmankos Ari näyttääkin kuvassa niin tyytyväiseltä.


Lopuksi on vielä kaksi kuvaa samalta isoäitini pihalta. Ensimmäinen on otettu tasan 5 vuotta myöhemmin kuin nuo edelliset kuvat eli siinä mamma täyttää 80 vuotta. Toinen on otettu 31.05.1973, jossa olen uutena ylioppilaana samalla pihalla ja opinahjoni eli Jokelan Yhteiskoulu näkyy taustalla.


Pääsivulle