Veikko Heimovalta Laaksonen
syntynyt 30.11.1925 Hyvinkää kuollut 27.10.2007 Hyvinkää
Arla Enni Sofia Laaksonen o.s. Laine kuollut 16.11.2017 Helsinki
syntynyt 13.05.1924 Tuusula
Häitä juhlittiin Jokelan seurojentalolla.
Markku Juhani syntynyt 07.07.1953 Helsingin mlk
Olen ollut melko suosittu kuvauskohde.
Äitiäni huvitti, kun olimme pimeänä talvi-iltana pihalla ja minä olin huolestuneena sanonut: "Äiti, äiti, tuol on pöö, mä ikken titte." Se oli ollut erityisen hauskaa, että vasta tämän ilmoituksen jälkeen olin alkanut suureen ääneen itkemään. Olin ehkä noin 2 vuotias. Muistan tapauksesta jotakin hämärästi. Taisin nähdä koivujen oksien varjon liikkuvan ulko-oven ikkunassa.
Olin myös välillä aika itsepäinen. Kerran olimme Hanhimäen kaupassa käymässä ja minulta putosi kenkä johonkin kaupan ulkorappusissa olevaan rakoseen. Muistan jotakin, että yritin ottaa kenkää mutten saanut sitä kovasta yrityksestä huolimatta. Menimme äitini kanssa sitten Kuusistosta maitoa hakemaan, jossa äiti vasta huomasi, että toinen kenkäni oli kadonnut. Hän tietysti alkoi kovasti minulta kyselemään, että missä kenkä on. Vaikka hän kuinka minua kuulusteli, en suostunut sitä kertomaan. Äitini sanoi esim. seuraavasti: "Onhan sinun täytynyt huomata, mihin kenkä on pudonnut." Mutta ei auttanut. Vasta paluumatkalla pyöräillessämme radanvartta, olin yhtäkkiä ja aivan oma-aloitteisesti sanonut: "Mikset käy hakemassa sitä kenkää sieltä kaupan rapun välistä?" Ja sieltähän se kenkä sitten löytyi.
Pyrin myös perustelemaan kieltäytymiseni, kun minua komennettiin. Äiti käski laittaa kengät jalkaan, kun juoksin sukkasillani pihalla. Kieltäydyin ja perustelin: "Eihän linja-autollakaan oo kenkii." Äiti käski minua nukkumaan, osoitin seinävaatetta ja sanoin: "Eihän hiivikään nuku." Kuten kun käskettiin laittamaan peitto nukkuessa päälle. "Eihän hiivelläkään oo peittoo." Kyseinen seinävaate muuten juuri näkyy sopivasti tuossa seuraavassa valokuvassa.
Ari Olavi syntynyt 31.10.1955 Tuusula kuollut 21.04.2015 Nurmijärvi
Nyt on koko perhe kasassa, kun Arikin syntyi. Nikolai Brenef kävi meillä kotona kuvia ottamassa.
Veljeni kuuluisia lausahduksia taas ovat seuraavat: "Äiti, äiti, kato, kato, kato nyt!" Äiti ei heti reagoinut, vaan potki kelkalla edelleen eteenpäin veljeni istuessa kyydissä. Mutta kun Ari taas erittäin tohkeissaan toistaa saman, kiinnostui jo äitikin, mistä tämä on noin innostunut ja vilkaisi poikaa, joka osoitteli viereiselle paloasemalle päin. Samalla kuului kysymys: "Äiti, äiti, kuinka rätti on nostettu noin korkeelle kuivumaan?" No sehän oli Suomen lippu Jokelan palokunnantalon salossa. Äitini ja Ari potkukelkkailivat taas vähän kuten edellä nyt Jokelan Pertun kansakoulun ohi. Tällöin veljeni ennakoi tulevaa sanoen: "Tuolla Ai sitten lukee aapii." Äiti ja Ari olivat junalla menossa Tikkurilasta Huikkoon. Ari oli jo jonkin aikaa innostuneena huitonut ja hosunut, muttei äidille ollut vielä selvinnyt, mistä se johtui. Mutta sitten selvisi, kun Ari sanoi: "Katso äiti lanttuu. Kuinka on kaikki karva lähtenyt lantusta?" Äiti oli tyytyväinen, että kaljupäinen mies istui lättähatun toisessa osastossa eikä huomannut mitään, mitä takana tapahtui.
Ehkä meissä on jotakin yhdennäköisyyttä vaikka sitä ei ainakaan minun mielestäni helposti kuitenkaan huomaa. Nimittäin tähän liittyen on sattunut pari tapausta. Joskus 60-luvun alkupuolella pyöräilimme jonossa silloisen Jokelan Shell-huoltoaseman ohi muistaakseni järjestyksessä, jossa itse menin ensin, sitten Ari ja viimeisenä äitimme. Huoltoaseman pihalla oli poikia, joista erään viimeisenä tullut äitimme kuuli sanovan kaverilleen: "Olihan sentään kolme samannäköistä naamaa." Toinen tapaus liittyy koulunkäyntiimme. Kävimme veljeni kanssa luonnollisesti jonkin aikaa samanaikaisesti Jokelan Yhteiskoulua. Koulussa oli oppilaiden keskuudessa yleistä varsinkin huonommilla ilmoilla, että välitunneilla ulos meneminen oli erittäin vastenmielistä. Yksi valvova opettaja kiersikin aina kaikki välitunnit isoa koulurakennusta ympäri ja ajoi sisällä pinnaavia oppilaita ulos. Tämä oli ehkä myöskin jonkinlainen muoti-ilmiö ja joskus jännittävä leikki. Oli jännää kokeilla pystyikö piilottelemaan rakennuksessa koko välitunnin. Me veljeni kanssa emme tietenkään olleet tässä suhteessa mikään poikkeus. Kerran valvova opettaja yllättikin veljeni välitunnilla sisältä ja oli erittäin vihainen sanoen: "Viäläkö sinä siinä olet, juurihan minä sinut ulos ajoin." Ari oli aivan äimänkäkenä, sillä eihän mitään sellaista ollut tapahtunut, muttei tainut sanoa mitään, meni vaan ulos. Asia selvisi, kun Ari illalla kotona siitä kertoi. Totesimme, että nyt oli kyllä opettaja erehtynyt, sillä sama opettaja oli hetkeä aikaisemmin komentanut minut rakennuksesta ulos. Opettajaa varmaan hämmästytti veljeni nopeus. Tuli mieleen, että koulussahan oli myöskin identtiset kaksoisveljekset, jotka olivat niin samannäköisiä, etten ainakaan minä pystynyt heitä toisistaan erottamaan. Mitenkähän opettajat pystyivät heidät tunnistamaan, kun jo me veljeni kanssa, jotka olimme sentään melko erinäköisiä ja -kokoisia, menimme keskenämme sekaisin.
Ari oli juuri mennyt ensimmäiselle luokalle kouluun ja innostuneena alkoi kertoa äidille, että siellä hänellä on paljon mukavia, uusia kavereita. On muun muassa sen nimisiä kuin Olli Oravainen ja Simo Sipattaja. Äiti tästä tietysti heti alkoi ihmettelemään kavereiden nimiä ja taisi sanoakin Arille: "Ei kai sielä koulussa nyt sentään tuon nimisiä poikia voi olla, olet tainut keksiä nimet omasta päästäsi." Kun Ari kuitenkin kovasti edelleen vakuutteli: "Kyllä, sielä meidän luokalla nyt sattuu vaan olemaan Olli Oravainen ja Simo Sipattaja.", uskoi äiti lopulta asian tosiaan niin olevan. Mutta sitten Ari erehtyi lisäämään: "Niin ja onhan sielä vielä Kimmo Kimalainenkin." Silloin juttu ei kuitenkaan enään mennyt mitenkään läpi ja Arin oli tunnustettava, että hän oli tosiaan keksinyt sukunimet itse. Kuvassa Arin kanssa (kesk.) taitaa juuri olla ensin mainitut eli Simo Sipattaja (vas.) ja Olli Oravainen.